4.7.2014 - Alligaattoriräme

Alligaatoriräme

Neljäs heinäkuuta, Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivä. Sääennusteita seurattuamme olimme päättäneet lähteä Evergladesin http://fi.wikipedia.org/wiki/Everglades luonnonsuojelualueella järjestettävälle päivän safariretkelle perjantaina. Aikainen herätys klo 5:30 – joka ei jet lagin takia tuottanut minkäänlaisia ongelmia – ja auto käyntiin kohti Flamingo Gardensia Fort Lauderdalessa. Saavuimme maaseutumaiselle esikaupunkialueelle (vähän niin kuin Sipoo) ja pysäköimme auton tyhjälle parkkipaikalle. Koska luotamme navigaattoriimme sokeasti, tiesimme olevamme oikeassa paikassa.

Odottelimme tovin ja luvattu safarikyyti tuli poimimaan meidät päivän retkelle. Matkaseuranamme oli koulutettu 50-60-vuotias pariskunta Massachusetsista ja jenkkikonservatiivi Floridan pohjoisosista armeijasta lomilla olevan poikansa kanssa. Kuskina ja safarioppaana toimi Norman, joka tituleerasi itseään aidoksi punaniskaksi. Hänen esi-isänsä olivat saapuneet Yhdysvaltoihin n. 300 vuotta sitten ja hänen sukunsa on sekoitus Irlantilaista, Brittiläistä, Saksalaista… Norman oli lähempänä 70-kymppinen, leveällä jenkkimurteella puhuva letkeä suupaltti, jonka juttuja oli kiva kuunnella, hän on myös suvustaan ensimmäinen, jolla on koulutus.

Everglades on suuri subtrooppinen rämealue Floridassa, jossa luonto on hämmästyttävän monipuolinen. Odotuksemme retkeä kohtaan olivat suuret. Pikkubussi starttasi parkkipaikalta ja esikaupunkialue muuttui pöndeksi. Ymmärsimme olevamme syvässä etelässä, keskellä todellista punaniska-aluetta. Norman kertoikin, että alueen syrjäseuduilla poltetaan edelleen pontikkaa. Auton ikkunoista näkyi valkoisia iibis-lintuja ja alligaattorin silmät tien vierellä kulkevassa joessa.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin rämealueelle, jossa vaihdoimme auton air boatiin, eli suokiituriin. Rämeveneen perässä oleva propelli oli valtava ja siitä lähti kova ääni. Ennen veneeseen astumista jaetut korvatulpat olivat tarpeen. Jo veneeseen mennessä näimme ensimmäisen alligaattorin. Alue, jossa veneajelu tehtäisiin on alligaattorien suojelualue, jossa on myös paljon muuta elämää.

Alligaattori on jännä. Niitä on isoja ja pieniä, ja niitä on paljon. Rämeveneen reitti kulki todella vaihtelevissa maisemissa. Liikkeelle lähdettäessä ympärillä oli trooppisia, pensasmaisia puita ja valtavan vihreää ja valtavasti juuria ja lehtiä ilmassa ja vedessä ja, ja, ja… Todellinen kokemus kaikille aisteille. Ilma oli kosteampaa kuin kertaakaan matkamme aikana – ja se on jo paljon – ilmassa tuoksui jokin mutaisen makea, heinäsirkat sirittivät, linnut ääntelivät. Jälleen kerta kaikkiaan hämmentävää.

 

Suokiituri liikkuu sujuvasti matalan veden pinnalla hitaasti tai nopeasti, mutta kovaäänisesti. Siitä huolimatta pääsimme todella lähelle upeita lintuja: valkoisia ja mustia haikaroita, kotkia, violetteja gallinuleja (? jonkin sortin kaunis pitkäkoipinen vesilintu) ja anhinga, joka pitää siipiään hassusti levällään kuin oikoisi käsiään. Näimme myös vesikilpikonnia, kauniita kukkia ja valtavia alligaattoreita – läheltä.

Rämeajelun jälkeen lähdimme taas tien päälle ja ajoimme vanhan lentokentän vierelle, jossa nousimme autosta ja kävelimme pusikkoon. Moskiitot purevat todella ikävästi ja niitä on rämeellä paljon (Everglades ei ole malaria-aluetta). Pusikossa oli pieni lampi, jossa tuikki pienen pienten alligaattoreiden silmiä. Suloisia. Pusikkolampea ympäröivä luonto oli keidas: vehreä, runsas ja kostea. Jos olisin pieni alligaattori, olisin juuri siellä. Pöpelikön ulkopuolella paistoi polttavan kuuma aurinko ja ilma oli paahteesta huolimatta kostea. Tiellä hyppi suuria keltapunaisia heinäsirkkoja. Näimme myös kuolleen korallikäärmeen – ymmärrettävästi täysin harmiton – alueella on myös äärimmäisen myrkyllisiä mokkasiinikäärmeitä ja pyyttoneita (havaitaan hyvin harvoin).

Nälkä ja jano! Olimme onneksi tajunneet varata paljon aurinkorasvaa ja vettä mukaan, mutta siitä huolimatta vesi väheni uhkaavasti. Matti ei ollut syönyt kunnon aamiaista ja puolilta päivin olosuhteet alkoivat selvästi vaikuttaa Matin vireystilaan. Pysähdyimme katsomaan näkyisikö manaatteja, eli merilehmiä, mutta niitä ei tällä kertaa näkynyt (tyypillistä tähän aikaan vuodesta) ja jatkoimme pian matkaa. Ennen lounasta näimme vielä

Etelä-Floridassa tyypillisen luonnonvaraisen oranssin orkidean.

Lounaan jälkeen lähdimme veneajelulle mangrovemetsien täyttämään saaristoon http://fi.wikipedia.org/wiki/Mangrove . Alueella on yli 10 000 mangrovesaarta. Suurin osa on hyvin pieniä, mutta amerikkalaisen määrittelyn mukaan saari on saari, silloin kun siinä kasvaa yksikin puu. Mangrovesaaret näyttivät läpipääsemättömältä tiheiköltä, eikä niissä kai haisunäädän ja hyttysen lisäksi viihdy mikään muu elikko.  Vesi ja aurinko olivat täydellisiä, upea maisema, joka mangrovesaarten takana avautui Meksikon lahdelle. Silloin tulivat pullonokkadelfiinit. Rauhallisesti kaksi suurta delfiiniä kierteli aluksemme ympärillä. Aivan kuin elokuvissa.

Kuusituntinen safari lähenteli loppuaan ja Norman vei meidät takaisin autollemme. Matkalla yllätti kaatosade. Tämä oli pahempi, kuin aiemmin auton ratissa kokemamme sade, joka eksytti meidät Wallmartiin. Vettä tuli kuin joku olisi kaatanut sitä saavista päällemme. Amerikassa kaikki on suurempaa.

Kun pääsimme oman auton rattiin sää oli jo muuttunut paremmaksi ja uskalsimme lähteä ajamaan kohti Miami Beachia ja itsenäisyyspäivän hulinaa.